Until we meet again, Winter

Viime lauantaina sain mahdollisuuden käydä läpi muutamia vanhoja kuvia, kun vierailimme koko perhe isän nuoruudenkodissa. Lähdin selaamaan albumeja tarkoituksena löytää kuvia Japaniin vietäväksi ja siellä näytettäväksi. Vuosien takaa otetut kuvat ovat aina erittäin mielenkiintoisia - varsinkin, jos käsiin päätyy kuvia 1950-luvun tienoilta, jolloin valokuvaus oli jotain aivan muuta kuin nykyään.

Koska vierailumme kohdistui toiselle paikkakunnalle, eikä pakkanen lähennellyt aivan -20:tä, otin kameran matkalle mukaan. Harmi vain, ettei aurinko lauantaina kuitenkaan kunnolla näyttäytynyt. Olisin halunnut taltioida kimmeltävää lunta ja kirkkaansinistä taivasta. 

Käydessäni lävitse lauantaina otettuja kuvia tajusin, miten erilainen vaihtovuoteni tuleekaan olemaan. Ei lunta. Ei pakkasta. Ei talvimaisemaa, jota ihastella. "Talveton vuosi" on sekä mielenkiintoinen että myös hieman haikea ajatus. Pidän talvesta ja odotan aina ensilumen tuloa aivan kuten kevään ensikukkasia, kesän helleaaltoja ja syksyn sateita. Vuodenaikojen vaihtelua on kiva seurata, vaikka aina ei sää niin mieluisaksi muuttuisikaan.

Tallettamalla talvisia kuvia tänne blogiin, voi talvisiin tunnelmiin uppoutua, jos koti-ikävä käy vallan sietämättömäksi. Postauksen pointti kuitenkin on, että jatkuvasti tulee huomattua asioita, jotka tulevat pian kokemaan muutoksen. En malta odottaa sitä hetkeä, kun saa ottaa matkalaukun mukaansa ja lähteä kohtaamaan vieras kulttuuri ja uudet ihmiset. Samalla ajatuksiin kuitenkin hiipii pelko siitä, olenko varmasti valmis. Mitä jos unohdan pakata jotain tärkeää tai mitä jos nolaan itseni jo ensimmäisenä päivänä isäntäperheessä?

Onneksi aikaa on vielä 48 päivää, 19 tuntia ja 27 minuuttia, ennen kuin kone starttaa kohti Japania. Päivät menevät todella nopeasti, mutta onneksi on vielä vähän aikaa aikaa. Myös koulua olisi vähän jäljellä. Läksyt, varsinkin matikka, pitävät ajatukset poissa liiasta jännittämisestä tai hermoilusta. Hikipisarat otsalla kun yrittää ymmärtää geometriaa, ei ensimmäinen koulupäivä Japanissa kuulostakaan sen jännittävämmältä.

Onko muilla vaihtareilla heräillyt haikeita ajatuksia Suomen jättämisestä? 

- Vilma

Isäntäperheestä ja koulusta

Vuosi vaihtui, joululoma loppui ja arki alkoi jälleen. Kahden viikon joululoma piristi oikein mukavasti ja nyt jaksaa taas tehdä kouluhommia. Tiistaina alkoi viimeinen jakso, jonka ehdin vielä suorittaa ennen lähtöä Japaniin. 

Joululomalla tuli hankittua Michi, Tie japanin kieleen-oppikirja itseopiskeluun. Uskon, että neljän palkin jakso  jättää hyvin vapaa-aikaa japanin opiskelulle ja Michi on helppo ottaa myös mukaan kohdemaahan, vaikka ymmärtääkseni jotain hyvää opiskelumateriaalia tms. jaetaan siellä paikanpäälläkin. Halusin kuitenkin aloittaa opiskelun nyt, kun aikaa on ja siksi tämä kirja tarttui mukaan. :)

Tällä viikolla sähköpostiin ilmestyi tulevan koulun täyttämä lomake. Oli kiva saada tietää enemmän uudesta koulusta ja kerhomahdollisuuksista. Koulu, johon pääsen vaihtoajakseni opiskelemaan on katolinen tyttökoulu tulevassa kotikaupungissani, Kurumessa. Se, että koulussa on ainoastaan tyttöjä ja etenkin se, että koulu on katolinen, tuli rehellisesti sanottuna aikamoisena yllätyksenä. Oikeastaan ihan positiivisena sellaisena, koska kyseessä on varmasti hieman erilainen kokemus kuin julkinen sekakoulu. Uskonnollisuuskaan ei ole este, koska kirkossa käyminenkin on ihan okei.

Oppilaita koulussa on 294 ja löytyypä aktiviteeteistä jotain niinkin erikoista kuin torvisoittokunta - tai ainakin mun mielestä se kuulostaa erikoiselta. :D Odotan kyllä jo innolla kouluun ja sen oppilaisiin sekä työntekijöihin tutustumista!

Isäntäperheeni asuu muutamien kilometrien päässä koulusta ja olen jo hieman ollut yhteyksissä tähän perheeseen. Oli ihan kamalaa kirjoittaa sähköpostia, koska tuntui siltä, että annan kuitenkin itsestäni jollain tapaa epäkohteliaan vaikutelman ja pilaan kaiken ennen kuin edes pääsen lähtemään. Toivottavasti kuitenkin sain jotain hyvää kirjoitettua.Vastaus, jonka postiini sain, oli muuten todella ystävällinen ja olin tosi iloinen sitä lukiessani. Sähköpostin lisäksi isäntäperhe oli lähettänyt kauniin joulun/uuden vuoden kortin. Lähetin kiitokseksi takaisin tökerön metsämaisemallisen kortin ja tärisevillä käsillä kirjoitin japaniksi uuden vuoden toivotuksen tähän.

Isäntäperheeni on noin viisissä kymmenissä oleva pariskunta. Heillä on kaksi lasta, tyttö ja poika, mutta molemmat ovat jo aikuisia ja asuvat ilmeisesti kodin ulkopuolella. Kauheasti en isäntäperheestä osaa vielä kertoa, mutta näyttivät AFS:n papereissa kuitenkin mukavilta ihmisiltä. :)

Kerron paremmin ja enemmän isäntäperheestä ja koulusta sitten, kun saan tietää enemmän. Kaikki on uutta ja ihmeellistä, joten voi vain arvailla, minkälaista arki Japanissa tulee olemaan. Jännitys alkaa jo hieman valtaamaan mieltä, kun tarkastelee kaikenlaisia papereita ja lukee juttuja Japanista.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!