Virkistävä Fukuoka

Yksi parhaimmista asioista täällä on mahdollisuus tavata muita vaihto-oppilaita. Vaikka tapaamiset ovatkin harvassa kiireiden ja välimatkan vuoksi, ovat ne aina yhtä iloisia ja onnellisia hetkiä. Kun saa kuulla muiden kokemuksia ja purkaa omia tunteitaan sanoiksi, tulee siitä yllättävän raitis ja kepeä olo. Hymyt ovat aina todellisia, naurua riittää joka minuutille ja yhdessä ei tunnu enää niin oudolta olla ulkomaalainen.  Tapasimme viime viikonlopun sunnuntaina Fukuokassa, Tenjinin juna-asemalla. Rehellisesti täytyy nyt tässä välissä tunnustaa, että tein matkan isäntäperheeni kotikaupungista tapaamisasemalle jo lauantaina, koska menin typeryksenä erehtymään päivästä. Tarkoitti siis sitä, että menneenä viikonloppuna aamuherätys oli molempina aamuina seitsemän reikä reikä. Mutta onni onnettomuudessa - sain kierrellä vapaasti kaupoissa lauantaina ja sunnuntaina keskittyä ainoastaan hieman jo rapistuneen englannin käyttöön. 

Tavattuamme suuntasimme aluksi kiertelemään hetkeksi yhteen läheisistä kauppakeskuksista. Osa porukastamme halusi käydä kiertämässä keskuksen sarjakuva- ja figuurivalikoimat, joten suunta oli selkeä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita kiertämään sarjakuvahyllyjä, joten erkaannuimme omaksi pieneksi neljän hengen ryhmäksi ja lähdimme nopeasti tutkimaan hieman muiden kerroksien tarjontaa - pääasiassa löytyi vaatekauppoja ja ravintoloita sekä kahviloita. Jälleen kaikkien löydettyä toisensa päätettiin etsiä ruokapaikka, koska nälkä alkoi pikku hiljaa saapua. Kierrettiin pitkään, katseltiin karttaa ja lopulta päädyttiin syömään Joyfull-ravintolaan, joka on hintatasoltaan vaihtarin kukkarolle sopiva. Kyseisestä ravintolasta löytyy yksinkertaista, mutta herkullista , hieman ulkomaalaisvaikutteista ruokaa. Itse en ollut kuitenkaan ihan niin tyytyväinen ruokalistaan, koska valikoimasta ei löytynyt paljoakaan ruokia ilman punaista lihaa tai spagettia. Täytyi päätyä pekonisalaattiin, mutta kyllä se ihan hyvin lopulta kelpasi. Plussat kuitenkin juomapassista, joka maksoi noin 200  jeniä (1,45 e) ja jolla sai juoda lämpimiä ja kylmiä juomia niin paljon kuin halusi. Mikäli Joyfull-ravintolassa päättä vierailla, niin kannattaa ostaa kyseinen passi tai passi, jolla saa noiden juomien lisäksi myös lämpimiä keittoja. Jos juomat eivät kuitenkaan niinkään kiinnosta, niin pelkkä vesi, jota saa haettua automaatista, sisältyy aterian hintaan.

Pitkäksi venähtäneen ruokatauon jälkeen suuntasimme läheiselle temppelialueelle, jossa otettiin muutama yhteiskuva. On ihmeellistä löytää temppeli keskeltä vilkasta kaupunkia. Tunnelma on yllättäen rauhallinen ja ympäröivät rakennukset muistuttavat vuosientakaisesta elämästä sekä pitkäikäisestä kulttuurista. Moderni ja perinteinen tyyli kohtaavat.

Kävimme hyvästelemässä yhden seurueemme jäsenen ja laadimme suunnitelmia loppuiltapäiväksi. Matka jatkui lopulta hitaasti, mutta varmasti kohti seuraavaa kohdetta - kissakahvilaa! Suunnistimme kartan avulla ja näin jälkeen päin on annettava kyllä arvostusta porukan kartanlukutaidoista. Löydettiin perille helposti ja nopeasti.

かわいい！Niin söpö ja houkutteleva, mutta niin pieni kahvila. Noin 12 henkilön ryhmämme jakautui kahtia ja osa jäi kahvilaan toisten kävellessä edemmäs etsimään toisenlaista paikkaa istahtaa.

Olisin halunnut kuvailla koko loppupäivän näitä pieniä, hiljaisempia ja syrjäisempiä katuja. Näiden varsilta löytyi kiinnostavia ja persoonallisia ravintoloita, kahviloita ja baareja.

Kävelimme eteenpäin, käännyimme oikealle ja löysimme pian itsemme tunnelmallisesta jäätelökahvilasta. 

Jäätelö oli herkullista ja paikka rauhallinen. Jäätelöt meille pyöritti eurooppalainen, noin keski-ikäinen mies. Keskustelut käytiin pitkälti japaniksi, mikä oli hieman huvittavaa - ulkomaalaisia kun kaikki oltiin. Oli yllättävää törmätä ulkomaalaiseen työntekijään, kun on jo tottunut tapaamaan kaikkialla japanilaisia. Todellisuudessa Fukuokassa työskentelee ja asuu kuitenkin suuri määrä ulkomaalaisia. Toiset ovat tulleet keräämään kielitaitoa työn tai opiskelun kautta, toiset todella asumaan yksin tai kumppanin kanssa. Tämä tosiasia vain unohtuu itseltäni usein, siksi onkin piristävää oikeasti törmätä tällaisiin ihmisiin.

Kahvilassa vaihdoimme kuulumisia, söimme jäätelöä ja istuimme tihkusateessa ulkokuistilla. Pitkään aikaan ei ollut tuntunut niin vapautuneelta, stressittömältä ja iloiselta kuin tuona iltana. Sai suoraan puhua niin hyvistä kuin huonoistakin asioista sekä kuulla muiden mielipiteitä. 

Tunnin jälkeen palasimme erkanemispaikkaamme ja lähdimme palailemaan kohti Tenjinin asemaa. Solaria  Plazan (kts. postauksen kuva kuusi) puistoaukealle päästyämme kuulimme musiikkia ja näimme ihmisten kerääntyneen lähelle yhtä aseman sisäänkäynneistä. Paikalla oli ROYALcomfort ja mielenkiinnosta pysähdyimme kuuntelemaan. Kappale, jonka lopun ehdimme kuulemaan, on linkattu postauksen alkuun. Kannattaa käydä katsastamassa, kuulosti todella hyvältä myös livenä. :)

Laulun loputtua oli aika palata kotiin. Kello tikitti eteenpäin, aika oli jälleen mennyt nopeasti ja vaikka olisikin tehnyt mieli jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, täytyi hypätä junaan ja suunnata kohti kotia.

Tähän viikkoon on riittänyt paljon energiaa. Viime viikot ovat olleet hieman tavallista rankempia niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten pieni hengähdystauko ystävien seurassa teki hyvää. Stressi katosi asemavilinässä ja nyt on taas voimia tulevia päiviä ja koulun kirjoitelmia varten!

Hyvää ja aurinkoista viikonloppua! Ottakaa rennosti. ;)

Ruusujen ympäröimänä

Kevään loppupuolella kukkivat ruusut monissa, kauniissa väreissä. Näitä pääsin ihastelemaan isäntäperheeni äidin ja tyttären kanssa läheiseen puistoon. Ilta oli viileä ja miellyttävä. Joka puolelta löytyi kukkia, joiden tuoksu täytti ilman. Kuvat kertokoot lopun.

♥

Viikonlopun kuulumisia

Ikkuna auki ja tuuletin käyttöön, kun sunnuntaina mittarissa +27!

Kesäkuu on alkanut.  Toisin kuin Suomessa, jossa opiskelijat aloittelevat hyvin ansaittua lomaansa, täällä Japanissa arki jatkuu tavalliseen tapaan.
Lauantaina otin muiden kouluni oppilaiden tavoin osaa urheilufestivaaliin. Päivän ohjelmistoon kuului muun muassa marssiminen koulun kentälle, yhdessä suoritettu alkuvoimistelu sekä  paneeli- ja tanssiesitys. Lisäksi kaikkien piti osallistua vähintään kahteen eri kilpailulajiin. Itse osallistuin köydenvetoon ja "tuhatjalkajuoksuun". Jälkimmäisessä neljä ihmistä juoksivat jalat yhteen sidottuina, lopputuloksen näyttäessä monijalkaiselta madolta. Oli haastavaa ja hitaasti mentiin, mutta ei onneksi kaaduttu.
Urheilufestivaalin ideana on jakaa oppilaat kahteen tai useampaan eri joukkueeseen, jotka kilpailevat keskenään. Pisteitä saa kilpailulajeista sekä näytösnumeroista. Kouluni oppilasmäärä on pieni, joten ainoastaan kaksi eri joukkuetta muodostettiin: valkoinen (shiro) ja punainen (aka).  Yllättävää oli, kuinka suuresta porukasta huolimatta ryhmähenki oli hyvä molemmilla joukkueilla. Kaikki halusivat yrittää parhaansa.
Ensin näytti siltä, että punainen ryhmä voittaisi taas tänäkin vuonna, mutta suureksi iloksi ja yllätykseksi valkoinen päihitti tämän juuri ja juuri. Itse valkoiseen ryhmään kuuluvana oli hymy korvissa, kun pisteet nostettiin näkyville. Osa oppilaista jopa kyynelehti voiton jälkeen, mikä oli jotain aika pysäyttävää. Oliko tämä oikeasti näin vakava kilpailu?
Vähän harmittaa, kun päivästä ei juurikaan tullut kunnollista kuvamateriaalia. Ei ollut rohkeutta ottaa kameraa mukaan, eikä tosin paljoa olisi ollut aikaakaan kuvailulle.

Rauhallinen sunnuntai, voimia tulevaan viikkoon! Lukemista, pientä siivoamista ja suomesta tulleita nimipäiväsalmiakkeja.

Festivaalia varten lähdettiin esitysnumeroita harjoittelemaan jo puoltatoista viikkoa ennen. Ja puolentoista viikon ajan jokaisena päivänä oli harjoitukset. Aamutunnit istuttiin opiskelemassa ja lounaan jälkeen siirryttiin urheilusaliin tai urheilukentälle hiomaan paneeliesitystä, marssia tai tanssimista. Mistään kovin urheilullisesta harjoittelusta ei ollut kyse. Rasittavaa oli kuitenkin henkisesti, kun uusia asioita piti opetella ja joka päivä istua salin lattialla kuunelemassa ohjeistuksia ohjeistuksien perään.
En sano etteikö lopputulos, itse urheilufestivaali, ollut mielenkiintoinen ja jopa hauska kokemus. On kuitenkin myönnettävä, että olisin mielummin käyttänyt ajan harjoitusten sijasta normaaliin opiskeluun... En ole urheiluihmisiä. Nautin lenkkeilystä ja kuntosaleilusta, mutta tiimipelit ja koululiikunta saa aivot sekoamaan monimutkaisen yksinkertaisuudellaan. Kokemuksena kuitenkin unohtumaton. +34 asteen helteessä varjottomalla kentällä hikoilu, veden jatkuva litkiminen ja paneelistressi menettivät päivän päätyttyä lopulta merkityksensä ja kotiin päästyä olo oli väsynyt, mutta hyvä. Sain olla osana jotain, joka kuuluu vuodesta toiseen japanilaisten koululaisten arkeen. Aika kiva!

Sunnuntai iltana isäntäperheen kanssa mentiin bongaamaan tulikärpäsiä. Upeilta näyttivät, mutta kehnon kuvaajan kameraan ei paljoa tallentunut.

Urheilufestivaalin jälkeen otin pitkästä aikaa yhteyttä perheeseeni kotona Suomessa. Kahden tunnin Skypepuheluksihan se taisi venyä, eikä kaikkea ehtinyt taaskaan kertoa, mutta oli tosi kiva puhua. Paikalla oli lisäksi vielä isovanhemmat, jotka näin viimeksi lähtöä edeltävänä iltana, joten olo oli todella onnellinen.
Lähes kaikki Japanissa oleiluni aikana tapaamani ihmiset, jotka ovat vaihto-oppiluuden jollain tapaa kokeneet, painottavat yhteydenpidon tärkeyttä kotimaan perheen kanssa. Olen aina erittäin yllättynyt, koska ennen lähtöäni kaikki tuntuivat olevan vastakkaista mieltä asiasta - "mitä vähemmän yhteyttä, sen parempi". Luulisin kuitenkin, että riippuu täysin ihmisestä, kuinka paljon yhteyttä kannattaa pitää. Tähän asti en ole kärsinyt suuresta koti-ikävästä - se alkaakin kuulemma vasta noin kolmen kuukauden paikkeilla - joten olen mennyt asenteella "pidän yhteyttä jos ehdin ja tahdon". Menoa täällä riittää melkein joka päivälle, joten Skypessä ei voi viettää aikaa joka viikko. Esimerkiksi lauantain puhelun ja sitä edeltäneen puhelun välillä oli tasan kuukausi. Sitä edellinen väli oli kolme viikkoa.

Oikein hyvää kesäkuun alkua sinne Suomeen! :)